Minä olen ihana, ja niin olet sinäkin!

Huomasin joku aika sitten Ani Kellomäen Instagram-stooreista ihanuus-aiheen ja kävin lukemassa hänen kolumninsa Hämeen Sanomista. Se oli aika hyvä kirjoitus siitä, miten me parjaamme itseämme. Tässä kohtaa en todellakaan yritä olla parempi kuin kukaan muu, olen hurjan hyvä sanomaan itsestäni rumia asioita.

Mitä sanot siihen, että (tämä seuraava lainaus kyseisestä kolumnista): ”kommentteja on heitelty ilmaan jonkinlaiseksi yhteenkuuluvuuden liimaksi. Niissä kauhistellaan itseä ja samalla koko ihmiskuntaa. Ollaan vanhoja, ryppyisiä, muhkuraisia, läskejä, luisevia, kaksoisleukaisia, hevosnaamaisia…” 

Tunnistatko? Minäkin olen itseäni kutsunut hevosen ja ketun risteytykseksi, ja pyöreäksi – liian usein. Koska olenhan kolmiomainen ja vähän pitkulainen kasvoiltani, eikä unohdeta leveää otsaa saati sitä, että vaatteeni ovat parin viime vuoden aikana jostain syystä aivan liikaa kutistuneet!

Ei muuten naurata. Itsensä parjaaminen on tosi rumaa. Miettikää nyt, meidän kuuluisi pitää itsestämme ja sanoa nättejä asioita itsestämme ja itsellemme. Jos me keski-ikäiset annamme nuorille tällaista kuvaa, niin milloin tämä itsensä mollaamisen kierre loppuu?

Ja yleensähän tuo mollaaminen on pinnallista ja kohdistuu ulkonäköön, ei meillä läskiä tai luisevuutta luonteessamme ole. Ainakin minun luonteeni on ihana, ystävällinen ja empaattinen.

Joten, olen päättänyt olla ihana, koko paketti. Väsyneenä, kulahtaneena, tukka sekaisin, ihan millaisena vaan. Koska olen itseni paras ja läheisin ystävä eikä läheisiä kuulu parjata. Minä alan nyt oikeasti tykkäämään itsestäni. Ala sinäkin, eiks juu ❤️?